Motivaatiota popularisointiin & tutkijoiden kootut selitykset, osa 2

Tässä jatkona edelliseen blogiini vielä lisää syitä/tekosyitä, joiden vuoksi tutkijat saattavat vältellä popularisointia.

 

  1. ”Haluan kertoa asioista eksaktisti, mutta se ei ole popularisoinnissa mahdollista.”

Tämä on todellinen ongelma – ja joillekin tutkijoille lähes ylitsepääsemätön. Kun kirjoittaa populaaritiedejutun tai antaa haastattelun omasta tutkimusaiheestaan, on pakko raa’asti karsia yksityiskohtia ja yksinkertaistaa. Toisaalta, totta voi puhua yksinkertaisestikin.

Tutkija on tottunut siihen, että tiedeartikkeleissa ensin kerrotaan laveasti ongelman/tutkimusaiheen tausta alkaen siitä, kun muinaiset roomalaiset.… Sen jälkeen pitää kertoa materiaalit ja menetelmät. Ja jos tulosten pohjalta jotain johtopäätöksiä vedetään, tutkija muistaa kyllä kertoa rajoituksista ja lisätutkimusten tarpeesta. Tutkijoiden tyypillisin lause onkin: ”Tätä asiaa pitää vielä tutkia lisää…”  Vain ani harvoin on sellainen tilanne, että jotain asiaa olisi tutkittu riittävästi tai jonkin asia olisi varma.

Ratkaisuehdotus: Tieteen popularisoinnissa on ihan pakko jättää yksityiskohtia kertomatta. Niin kipeältä kuin karsiminen tuntuukin, opettele sitä. Kiteyttämisen taito on must.

 

  1. ”En halua mustavalkoistaa asioita”

Kieltämättä jonkin verran on pakko vetää mutkia suoraksi, kun populaarijuttua tekee. Tärkeintä on kuitenkin, että tie johtaa samaan päämäärään eli pysytään totuudessa.

Jos ja kun asiasta ei voida tutkimusten vähäisten määrän vuoksi vetää vielä varmoja johtopäätöksiä, sen voi kertoa. Ja kertoa myös, miksi asia on epävarma. Kannattaa myös kertoa selvästi, jos joku asia on kiistelty.

Toisaalta tutkijana voi lähteä siitä, että antaa kommenttinsa/kirjoittaa nykytietämyksen mukaan. Tiede voi aina mennä eteenpäin ja ajatus asioista muuttua, mutta kukin populaaritiedejuttu on väistämättä aikansa tuote. Ei tarvitse joka välissä toistella, että ”nykytietämyksen mukaan…”.

Ratkaisuehdotus: Kerro rehellisesti, mitä nykyisin tiedetään ja mitä ei. Ja voit myös kertoa, mihin suuntaan uudet tutkimustulokset näyttäisivät johtavan.

 

  1. ”Tämän alan tutkimusta on niin vaikea ala selittää.”

Tämä voi olla totta, mutta mattimeikäläisen näkökulmasta vaikeilla aloilla pitää keksiä hyviä vertauksia/rinnastuksia. Pitää myös tyytyä siihen, että ei ehkä pääse ihan syvälle: riittää, jos saa edes jonkun tiedonjyväsen menemään perille. Joskus kirjoitus/haastattelu voi olla tutkijan näkökulmasta oppikirjakamaa, mutta suuren yleisön silmissä se sisältää paljon uutta tietoa.

Ratkaisuehdotus: Harjoittele selittämään alasi tutkimusta yleistajuisesti ja matki sellaisia tutkijoita, jotka ovat mielestäsi siinä hyvin onnistuneet – lainaa hyviä vertauskuvia ja rinnastuksia. Ne eivät ole kenenkään omaisuutta. On viisasta ottaa mallia hyviltä popularisoijilta.

 

  1. ”Jos teen riittävän hyvää tutkimusta, se tulee kyllä ilmi.”

Valitettavasti tämä ei pidä paikkaansa. Vaikka kirjoittaisit paljon Nature- ja Science-lehtiin ja oman alasi huippujulkaisuihin, harva toimittaja osaa ottaa sinuun yhteyttä. Ensinnäkin hyvin harva suomalaistoimittaja (jos kukaan) seuraa jatkuvasti kaikkia eri alojen tiedejulkaisuja – Nature- ja Science-lehtienkin osalta lähinnä katsotaan niiden uutisia. Eli saatat joutua odottelemaan loppuikäsi, jos toivot jonkun löytävän sinut pelkästään tieteellisten julkaisujesi perusteella. Tieteenaloja on paljon ja toimittajille tulee jatkuvasti kymmeniä tiedotteita tutkimuksista. Sinun on pakko tiedottaa omista tutkimuksistasi, jos haluat tuoda niitä esiin.

Ratkaisuehdotus: Mikäli et halua tutkimustesi hautautuvan vaan toivot arvokkaan tiedon leviävän muidenkin ihmisten keskuuteen, tiedota niistä.

 

  1. ”Miksi vaivautuisin?”

Syitä on monia. Itse hyödyt tiedottamisesta/popularisoinnista/haastattelujen antamisesta hakiessasi rahoitusta tutkimuksellesi. Kun sinä ja tutkimusalasi saatte julkisuutta, päättävät tahot kohdistavat alalle huomattavasti helpommin rahoitusta. Toisaalta voidaan hyvin kysyä, että nousevatko oikeat aiheet/tutkimukset esiin suomalaisissa tiedotusvälineissä. Sinulla on alasi tutkijana ainutlaatuinen mahdollisuus kertoa, mitä mielenkiintoista omalla tutkimusalallasi tapahtuu – jos et sinä sitä tee, ei todennäköisesti kukaan muukaan. Saatat ajatella, että sinun tulee kertoa vain ja ainoastaan omasta tutkimusaiheestasi, mutta näin ei ole: vähintään yhtä tärkeää on puhua yleisemmin alasta. Lisäksi näin tehdessäsi varmistat alan tutkimuksen jatkumista. Populaaritiedejuttujen pohjalta moni koululainen on kiinnostunut jostain alasta ja päätynyt tutkijaksi. Näitä tarinoita on paljon. Positiivinen näkyvyys lisää myös oman yliopistosi/tutkimuslaitoksesi houkuttavuutta ja vaikuttaa esimerkiksi opiskelijahakuun.

Vaikka velvollisuus on ikävä sana, käyttäisin myös sitä: tutkijat saavat rahoituksensa yhteiskunnalta, joten heillä on velvollisuus kertoa tieteestä ja valistaa kansaa.

Ratkaisuehdotus: Kannattaa vaivautua. Tieteen popularisointi hyödyttää paitsi sinua itseäsi ja lukijoita/kuulijoita, myös koko tutkimusalaasi.

 

Eli tuossapa tuli yhteensä 10 kohtaa ratkaisuehdotuksineen. Toivottavasti joku teistä niitä lukiessaan saa ahaa-elämyksen ja päättää ryhtyä popularisoimaan. Seuraavassa blogissani kirjoitan vinkkejä sitä varten.

Motivaatiota popularisointiin & tutkijoiden kootut selitykset

Kirjailija Sakari Topelius (1818–1898) tunnetaan paljon muustakin kuin saduistaan. Hän oli toimittaja, maantieteilijä, professori ja yliopiston rehtori, joka otti kantaa ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin asioihin. Topeliusta järkyttivät metsien ryöstöhakkuut, jotka olivat tuolloin yleisiä, sillä maa teollistui nopeasti. Häntä huolettivat myös köyhälistön kurjistumisen seuraukset.

Topelius on yksi esimerkki siitä, miten ylipistokoulutuksen saaneet ihmiset aikoinaan osallistuivat aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun. Oli aivan tavallista, että yliopistoihmisistä tuli myös poliitikkoja ja vaikuttajia. Esimerkiksi K.J. Ståhlberg (1865—1952) oli oikeustieteilijä, Lauri Relander (1883 – 1942) teki ennen politiikkaan siirtymistään tieteellisen uran. Eemil Nestor Setälä (1864 – 1935) vaikutti paitsi kielitietelijänä ja professorina, myös merkittävänä valtiomiehenä, joka oli luomassa itsenäisen Suomen kulttuuripolitiikkaa ja perustuslakeja.

Missä ovat tutkijat nykyisin, kun yhteiskunnallisista asioista keskustellaan? Olisi paljon ilmiöitä, joihin ottaa kantaa: sote- & maakuntauudistus, ilmastonmuutos, maahanmuuttoasiat & kansallismielisyys, vaihtoehtoiset faktat, hopeavesi, rokotekielteisyys ja niin edelleen. Tutkijoilta kuulee julkisuudessa kommentteja, mutta enemmänkin toivoisi sivistyneitä näkemyksiä, tutkimustietoa ja faktoja pöytään.

Olen kerännyt syitä, jotka vähentävät tutkijoiden intoa tieteen popularisointiin ja estävät osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun. Ja tässä samalla olen miettinyt, miten nämä esteet voitaisiin selättää. Tässäpä listausta:

1. Ajan puute

Kuten kaikilla, myös tutkijoilla on nykyisin kiire. Professoreilla menee paljon aikaa tutkimusrahoituksen hakemiseen ja siitä raportointiin. On opetusta, jatko-opiskelijoiden ohjaamista, hallinnollisia tehtäviä ja monta eri tutkimusprojektia meneillään. Pitäisi myös ehtiä käymään alan konferensseissa. Toisaalta tutkimusrahoituksen saaminen on kiinni tieteellisistä julkaisuista – popularisointia ei lasketa useimmiten minkäänlaisena saavutuksena.

Ratkaisuehdotus: Yliopistojen pitäisi luoda kannusteita sille, että tutkijat tekevät tutkimuksestaan yleistajuisia tiedotteita ja kirjoittavat populaaritiedejuttuja.

2. ”En voi kirjoittaa/kertoa kuin omasta alastani”

Tämä on nykyisin ongelma, sillä tutkimusalat ovat hyvin suppeita. Jos jokainen tutkija kertoo vain juuri siitä, mitä kulloinkin tutkii, paljon arvokasta tietoa jää suuren yleisön ulottumattomiin. Monilla aloilla ei edes ole ketään asiantuntijaa Suomessa.

Usein tutkijoilla on pelko siitä, että jos kommentoi hieman aihepiirin sivusta, kollegat hermostuvat tai hymähtelevät. Kenenkään varpaille ei haluta astua. Itse muistan, miten aikoinaan tutkijana työskennellessäni kirjoitin freelancerina tiedejuttuja muustakin kuin omasta alastani (tutkin äidinmaidon mikrobeja). Tämän johdosta joku kollegoista ihmetteli paheksuvaan sävyyn, miten voin kirjoittaa jutun aiheesta, jota en itse tutki – ja josta en todennäköisesti edes tiedä tarpeeksi. Oli huvittavaa, että siirtyessäni hieman myöhemmin kokopäiväiseksi toimittajaksi lehteen, sain yhtäkkiä ihan vapaasti kirjoittaa mistä aiheesta hyvänsä…

Ratkaisuehdotus: Tutkijana voit hyvin kirjoittaa/kertoa myös laajemmin asioista kuin vain omasta tutkimusaiheestasi. Kannattaa haastattelussa kertoa, jos et ole juuri kyseisen alan asiantuntija tai jos kyseessä on henkilökohtainen mielipiteesi. Tutkijana olet varmasti sivistynyt laajemmin kuin vain suppean tutkimusalasi verran, joten myös mielipiteesi voi olla hyvin arvokas.

3. ”Mitä kollegatkin ajattelevat”

Sitkeästi elää tutkijoiden keskuudessa ajatus, että hyvä popularisoija ja paljon esillä oleva tutkija on yhtä kuin huono tutkija. ”Sillä ei varmaan muuta tekemistä olekaan…”. Tämän tuomitsen kateellisena panetteluna. Kun ei itse uskalla tai kykene osallistumaan keskusteluun ja popularisoimaan omaa tutkimusalaansa, on helppo huudella sivusta. Voi olla, ettei julkisuuden valokeilassa paistatteleva tutkija ole alansa paras, mutta toisaalta myös nobelisteista osa on aktiivisia esiintyjiä. Kun esimerkiksi Kari Enqvist on näkyvillä, se ei tee hänestä yhtään sen huonompaa tai parempaa tutkijaa.

Toisaalta uskon, että kyse on luonteenpiirteestä: osa ihmisistä on lähtökohtaisesti rohkeampia esiintyjiä, osa ujompia – eikä sillä ole välttämättä mitään tekemistä tieteenteon kanssa. Molempia luonteita löytyy tutkijoiden parista. Toisaalta eivät kaikki julkisuudessa esiintyvät tutkijat ole synnynnäisesti innokkaita ja taitavia esiintyjiä – eli sitäkin voi oppia.

Ratkaisuehdotus: Älä välitä siitä, mitä kollegat ajattelevat – tai välitä vain sen verran, ettei se estä tieteen popularisointia. Yliopistojen kannattaisi luoda verkosto, joka tukee, kouluttaa ja tsemppaa niitä tutkijoita, joita tieteen popularisointi kiinnostaa.

4. ”En ole hyvä kirjoittamaan enkä esiintymään”

Tämä on opeteltavissa oleva asia. Kirjoittamaan oppii kirjoittamalla ja onneksi monissa yliopistoissa on sitä varten koulutusta tutkijoille. Olen itsekin vetänyt tutkijoille tieteen popularisoinnin koulutuksia, joissa harjoitellaan omasta tutkimuksesta kertomista ja populaarijutun kirjoittamista. Esiintymistä ja haastattelutilanteita kannattaa harjoitella. Harjoitus tekee mestarin!

Ratkaisuehdotus: Järjestäkää lisää tieteen popularisoinnin koulutusta tutkijoille yliopistoihin, myös professoreille omat kurssit! Itse olen huomannut, että tieteen popularisoinnin kurssille tulevat helposti jatko-opiskelijat, vaikka monesti niistä vielä enemmän hyötyisivät professorit – eli tarvittaisiin oma professorikerho. Tilatkaa minut paikalle, pidän kursseja mielelläni :).

5. ”En halua olla mikään julkkis”

Tämä on ymmärrettävää ja ok. Tutkijana voit itse päättää, miten paljon haluat kertoa. Voit myös kertoa haastateltavalle, että et halua puhua henkilökohtaisista asioista. Eikä ole pakko esitellä vaatekomeroaan.

Median laki kuitenkin pätee. Persoonat ja jollain tavoin erilaiset ihmiset kiinnostavat. Ei ole sattumaa, että esimerkiksi Stephen Hawking on tunnettu tutkija. Voi olla, että jos haluat pysyä virkamiestutkijana etkä sano mielipidettäsi mistään asiasta, sinua haastatellaan harvemmin. Ihmiset ovat kiinnostuneita ihmisistä, niin se vain on.

Toisaalta on ymmärrettävää, että jotkut tutkijat eivät halua julkisuutta, sillä siihen liittyy nykyisin ikäviä lieveilmiöitä. Vaikka tutkijan argumentit olisivat asiallisia, ne voivat johtaa someraivoon ja panetteluun. Tämä pätee etenkin herkillä aloilla, kuten ravitsemustieteessä. Voi olla, että tutkija joutuu kommenttiensa vuoksi ja tutkimustietoa puolustaessaan myrskyn silmään. Vaihtoehtoisia faktoja kannattavat hyökkäävät isolla joukolla kimppuun.

Ratkaisuehdotus: Voit päättää omat rajasi, mistä olet valmis puhumaan. Toisaalta yliopistoihin pitäisi muodostaa tukiverkosto auttamaan niitä tutkijoita, jotka ovat valmiita pistämään itsensä likoon, esimerkiksi ottamaan kantaa herkissä asioissa. Tässä tukiverkostossa voisi olla muita tutkijoita, tiedottajia ja myös yliopiston johtoa. Joillain aloilla saattaisivat toimia myös tutkijoiden yhdessä allekirjoittamat julkilausumat, jotka osoittaisivat, että tutkijat ovat yhtenä rintamana jotain mieltä. Someraivon kohteeksi joutunutta tutkijaa ei saa jättää yksin – eivätkä muut saman alan tutkijat saa pistää päätään pensaaseen ja olla tyytyväisiä, etteivät itse joudu vastaavaan tilanteeseen.

Tuossa ensimmäiset viisi kohtaa. Muitakin selityksiä kyllä löytyy – ja muita ratkaisuja ongelmiin. Niistä lisää ensi kerralla.

 

p.s. Tähän blogiini sain innoituksen ja ideoita vetäessäni Jyväskylän yliopiston kirjastossa paneelikeskustelua ”Voiko tieteellä vaikuttaa – ja pitääkö?”. Kiitos panelisteille hyvistä keskusteluista!

 

 

Portaaton verotus – marginaalivero

Liityin vastikään twitteriin, ja tänään opin jotain perustulosta, tai oikeastaan siitä mitä nimiä käytetään mistäkin asiasta. Avainsana on ilmeisesti negatiivinen tulovero, eikä perustulo, jos puhutaan tässä blogissa käsittelemästäni mallista. Linkkaamassani wikipedia-artikkelissa (ainakin tätä kirjoittaessa) mainitaan negatiiviseen tuloveroon liittyvä ongelma: korkea marginaalivero. Sen suuruudesta itse asiassa riippuu kannattaako työnteko perustulomallissa, eli poistaako perustulo tuloloukkuja.

No, marginaalivero on se vero, mikä menee lisätulosta, eli veron määrän derivaatta (kulmakerroin) tulojen suhteen. Tässäkin tulee esiin jatkuvan funktion etu: marginaaliveroprosentti voidaan laskea suoraan funktiota derivoimalla, eli sitä kuvaa toinen funktio. Lisäsin nyt tuon funktion muodon ja lyhyen tarkastelun tälle sivulle. Alla tarkastelen marginaaliveroprosenttia aiemman blogini kolmessa tapauksessa: nykyistä verotusta vastaavan, mutta pienen perustulon tapauksessa, ja kahdessa tapauksessa, joissa tähtään perustulokokeilun 560 euroon siten, että se kustannetaan muiden veroja korottamalla. Tässä tulee verofunktion etu näkyviin: on helppo piirtää käyrät vaikkapa Wolfram Alphalla. Linkitän alla myös nuo vastaavat Wolfram Alpha -sivut, niin niitä pääsee muokkaamaan.

Tässä on käyrä nykyverotusta lähellä olevassa tapauksessa m=56.5, h=7200 ja p=144 euroa.

Vaaka-akselilla on siis kuukausitulot euroina. Marginaalivero on tuolla tuloalueella monotoninen, eli kasvaa tasaisesti tulojen kasvaessa. Jatkamalla kuvaa hieman isompiin tuloihin itse asiassa huomaa, että marginaalivero on korkeimmillaan noin 19100 kuussa ansaitsevilla, ja laskee hieman sen jälkeen. Pienillä tuloilla marginaalivero on 10 prosentin luokassa, mikä lienee ihan hyväksyttävä määrä (ts., lisätuloista tuon pienen perustulon ja perusvähennyksen jälkeen pitää maksaa tuo 10 prosenttia).

 

No niin, mennään perustulo- tai negatiivisen tuloveron malleihin. Ensimmäisessä mallissa katoin 560 euron tuloveron korottamalla reippaasti maksimiveroprosentin 65 prosenttiin. Tätä vastaava h=3946. Vastaava käyrä on tässä:

Nyt maksimimarginaalivero tulee vajaan 11 000:n kuukausituloilla, ja pienten tulojen marginaaliveroprosentti on 25 luokkaa. Negatiivisen tuloveron vastineena siis lisätuloista saa käteensä vain kolme neljännestä. Mutta enpä tiedä onko tuo ihan hirveä ongelma. Kuvitellaan, että tienaat 300 euroa tuon 560 euron perustulon lisäksi. Kokonaistulosi ovat 777 euroa, eli sait pitää noista 300 eurosta 217.

 

 

Toinen malli oli keskituloisten rokottaminen, eli tapaus, jossa maksimivero on sama 56.5 % kuin nyt, mutta tuo kulmatulo h=2184 euroa. Marginaaliverokäyrä näyttää tältä:

Tässä mallissa pienten tulojen marginaaliveroprosentti on noin 27, ja suurin marginaalivero on noin 6300 kuussa ansaitsevilla. Huomaa, että tässä käyrä menee vain 6000 euroon, tuo Wolfram Alpha leikkaa alun pois, jos sen piirtää tuon maksimikohdan yli.

Eli tosiaan, marginaaliverot ovat jonkinmoinen ongelma negatiivisen tuloveron malleissa, mutta väittäisin niitä vielä melko marginaalisiksi ongelmiksi. Minusta ylläoleva samalla korostaa ehdottamani verofunktion hyödyllisyyttä. Tämän blogikirjoituksen ja noiden laskujen tekeminen kesti vähän runsaan tunnin, ja suurin osa ajasta meni sen päättämiseen, mitä noista haluan kertoa, ei itse laskuun. Kuinka kauan keskivertosuomalaisella (tai poliitikolla) menisi selvittää veroportaiden maailmassa erilaisten negatiivisten tuloveromallien vaikutus marginaaliveroasteeseen?

Näin syntyi Tiedepop

TiedePop syntyi innostuksesta tieteeseen ja sen popularisointiin. Toiveena on, että sivusta tulee tutkijoiden ja tiedetoimittajien kohtauspaikka.  Tarkoituksena on toimia väylänä, jota kautta tutkijat voivat kertoa omasta alastaan. Lisäksi ideana on keskustella tieteen yleistajuistamisesta.

Sivuilla on tieteeseen ja tieteen popularisointiin liittyviä blogeja. Sivuille tulee myös tutkijoille suunnattuja vinkkejä ja opastusta tieteen popularisointiin. Toivottavasti niistä on hyötyä. Toiveena on, että yhä useampi tutkija innostuisi ja lähtisi yleistajuistamaan omaa tieteenalaansa.

Itse olen työskennellyt jo pitkään toimittajana, mutta alun perin työskentelin vuosia tutkijana. Toisaalta mieheni on tutkija, fysiikan professori. Tiedän, millaisen kiireen keskellä tutkijat elävät. Toisaalta tiedän myös sen, miten vähän aikaa toimittajilla on perehtyä juttuaiheisiin, saati ryhtyä kaivelemaan juttuaiheita alojen sisältä. Tämän vuoksi toivoisin, että tutkijat ottaisivat tosissaan ”yliopistojen kolmannen tehtävän”, tieteen popularisoinnin. Toivon myös, että yliopistojen johto antaisi asialle tukensa, popularisointi laskettaisiin tutkijoille meriitiksi ja siihen järjestyisi aikaa. Muutoin käy niin – ja osin on jo käynytkin – että vain tiettyjen alojen tiede nousee esille. Jos jollain alalla ei ole lainkaan tutkijoita, jotka kertovat yleistajuisesti alastaan, eivät suomalaiset myöskään saa tietoa kyseisen alan tutkimuksen etenemisestä. Se on sääli.

Tutkijoiden osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun on tärkeää myös siksi, etteivät vaihtoehtoiset faktat pääse valtaan. Tämä on tärkeä näkökulma tänä päivänä, kun tieteellisiä tosiasioita jatkuvasti pyritään eri tahojen toimesta horjuttamaan. Ilmastonmuutoskeskustelu on hyvä esimerkki.

Toivottavasti tämä sivu rohkaisee yhä useampia tutkijoita tarttumaan toimeen. Tieteen yleistajuistaminen on kivaa ja tärkeää. Ota yhteyttä, jos haluat tulla mukaan bloggaamaan (toimitus at tiedepop.fi). Tiede on pop!