Kolme yliopistoa Suomeen?

Suomessa on liikaa yliopistoja. Ne ovat aivan liian pieniä, ja seemiläistä filologiaa opetetaan ainakin seitsemässätoista yksikössä. Ja toisaalta: suuri osa Suomen kehittyvistä kaupunkikeskuksista on muodostunut yliopistojen ympärille, joten niitä kannattaisi olla joka niemessä ja notkelmassa.

Äärimielipiteet sikseen. Yliopistojen määrän vähennystä tukevat ainakin muutamat seikat. Lisääntyvä kansainvälinen opiskelija- ja tutkijarekrytointi nostaisi sekä opetuksen että tutkimuksen tasoa, mutta kuinkas markkinoit neljäätoista eri yliopistoa ulkomailla. Vertailun vuoksi: montako vaikkapa ranskalaista yliopistoa osaat luetella? Paitsi rekrytoinnissa, yliopistojen yhteistyötä kaivattaisiin myös aiempaa enemmän esimerkiksi laajojen tutkimusprojektien koordinoinnissa. Kannattaako kaikissa yliopistoissa olla EU-projektikoordinaattoreita? Voisiko alakohtaista tiedeviestintää parantaa, jos kullakin alalla olisi useassa yliopistossa toimiva tiedeviestijä? Uskoisin myös alojen opetuksen kohdennuksessa olevan kehitettävää, mutta en osaa sanoa, millä kriteereillä opetuspaikkoja pitäisi karsia. Keneltä tahansa yliopistoihmiseltä kysyttäessä muualta voisi hyvinkin karsia, mutta ei minun yksiköstäni. Tutkimuksessa loistava yksikkö saattaa olla surkea opetuksessa, ja päin vastoin. Kumpaa pitäisi käyttää karsinnan kriteerinä?

Ehdotan, että nykyistä järjestelmää parempaan päästään luomalla Suomeen kolme yliopistokeskittymää, suuryliopistoa, jotka pitävät sisällään nykyiset yliopistot kampuksina. Sen jälkeen suomalaiset näkisivät edelleen nykyiset neljätoista yliopistoa, mutta joidenkin toimintojensa osalta ne näyttäytyisivät kolmena. Periaatteena olisi, että kaikissa näissä suuryliopistoissa olisi vähintään yksi tai useampia eri tavoin profiloituneita tiedekuntia kaikilta isoilta opetusaloilta – ainakin humanistinen, yhteiskuntatieteellinen, lääketieteellinen, luonnontieteellinen, kasvatustieteellinen, teknillinen, kauppatieteellinen, ja jokin taidepainotteinen ala. Tämä siksi, koska vaikka tutkimuksessa vertailu pitää olla kansainvälistä, iso osa rahoituksesta on kansallista, ja tässä mielessä yksiköiden välinen kilpailu on kansallista. Tässä mallissa kilpailua olisi kolmen suuryliopiston välillä (erityisesti tutkimuksessa, kaikki alat) ja niiden sisällä (painottuen opetukseen, isoimmat alat, joilla olisi toimintaa usealla kampuksella).

Nämä suuryliopistot voisivat koostua vaikkapa seuraavista ryhmistä. Nimiehdotukset ovat omiani, ja nykyiset opiskelija/henkilökuntamäärän hain Wikipediasta:

Helsinki: Helsingin yliopisto, Hanken, Taideyliopisto, Tampereen teknillinen, Tampereen yliopisto, (nyt yhteensä 63000 opiskelijaa, palkatun henkilökunnan kokonaismäärä noin 13500)

Aalto: Aalto-yliopisto, Jyväskylän yliopisto, Turun yliopisto, Åbo Akademi, Vaasan yliopisto (63 000 opiskelijaa, henkilökuntaa 12000)

Aurora Borealis: Itä-Suomen yliopisto, Oulun yliopisto, Lappeenrannan teknillinen yliopisto, Lapin yliopisto, Maanpuolustuskorkeakoulu (40000 opiskelijaa, henkilökunta 7500)

Tarkoitus ei olisi luoda byrokratian tukahduttamia hahmottomia möhkäleitä. Vaarallista olisi myöskin pyrkiä “yhdenmukaistamaan kaikkia prosesseja” noiden yliopistojen sisällä. Homogeeninen ja ristiriidaton yliopisto on kuollut yliopisto. Siksi suuryliopistojen hallinto olisi kevyttä ja muodostuisi nykyisten rehtorien muodostamasta ryhmästä, ja näistä yksi toimisi vuorollaan muutaman vuoden ryhmän puheenjohtajana. Tämän lisäksi yhteiseen hallintoon kuuluisi joitain opetusministeriön rahanjakoon liittyviä työryhmiä. Uutta hallintoporrasta ei saisi syntyä.

Suuryliopistojen yhteisiä toimintoja olisivat ulkomaille näkyvä brändi, kansainvälinen opiskelijarekrytointi, kansainvälisten tutkimusverkostojen tuki, opiskelijavaihto, opintojen yleinen koordinointi (kandi/maisteri/tohtoritavoitteiden koordinointi kampuksittain) eli ainakin osa siitä mitä nykyään tehdään opetusministeriössä, ja tiedeviestintä.

Opinnot: Samassa yhteydessä kandintutkinto pitäisi eriyttää maisteritutkinnosta siten, että maisterivaiheeseen pääsy edellyttäisi jonkin vähimmäispistemäärän saavuttamista kandivaiheessa. Muille luotaisiin väylä siirtyä esimerkiksi ammattikorkeakouluun. Maisteripaikkaa pitäisi siis hakea, ensisijaisesti oman suuryliopiston sisältä, mutta ei välttämättä omalta kampukselta. Myös kandi/maisteri/jatko-opintovaiheen opetus eriytettäisiin, ja eri kampusten oikeus järjestää näitä eri aloilla arvioitaisiin säännöllisesti. Kandivaiheessa korostettaisiin opetuksen laatua ja sen antamaa lisäarvoa, maisterivaiheessa tutkimusmeriittejä ja työllistymistä, ja jatko-opinnoissa tutkimusprojekteja. Maisterivaihe rahoitettaisiin pääosin yliopiston kautta, jatko-opintovaihe olisi osin projektiperustainen, mutta osa siitäkin rahoitettaisiin suoraan yliopiston kautta. Näin projektien vaihtelun aikaansaama epävarmuus voitaisiin tasoittaa. Kandi- ja maisterivaiheen laatua arvioitaisiin niin monella kriteerillä, ettei kriteerejä voisi täyttää muuten kuin laatua oikeasti parantamalla. Esimerkiksi pelkkä viittausten laskeminen tutkimuksen laadun arvioinnissa on ylipäänsä valtavasti lisännyt niiden kokonaismäärää, mikä ei välttämättä ollut tarkoitus.

Melko yleisen kandivaiheen aikana opiskelijat saisivat paremman ymmärryksen mahdollisista jatkopaikoista, jotta voisivat tehdä informoidun päätöksen. Maisterivaiheessa he kuuluisivat tutkimusryhmiin, tai kahden-kolmen ryhmän yhteenliittymään. Gradu tehtäisiin kyseiseen ryhmään, ja tämän jälkeen sitten haettaisiin erikseen nykyiseen tapaan jatko-opintopaikkaa.

Muutos tehtäisiin siten, että itse yliopistot perustettaisiin kertarysäyksellä, mutta opetuksessa lähdettäisiin liikkeelle nykytilanteesta, ja tehtäisiin muutokset vuosittaisen seurannan perusteella. Yksittäisen muutoksen maksimikoko voisi olla rajoitettu – esimerkiksi maksimimuutos 10-20 % opiskelijamäärästä, paitsi jos muutoksen jälkeisestä yksiköstä tulee liian pieni (alakohtainen minimiopiskelijamäärä), jolloin yksikön lakkauttamista pitäisi harkita.

Tällaisella uudistuksella olisi monenmoisia vaikutuksia niin yliopistoihin kuin yhteiskuntaankin. Osa varmaan olisi myönteisiä, osa kielteisiä, mutta toivottavasti yhdestä asiasta päästäisiin eroon: loppuisi tuo loputon jankkaaminen yliopistojen määrästä! Muutoksella olisi muuten suuri ja positiivinen vaikutus suomalaisten yliopistojen sijoittumisessa juuri julkaistussa NTU-rankingissa. Se kun perustuu aivan täysin julkaisujen ja siteerausten määrään, normittamatta sitä tutkijoiden määrällä. Suuri yliopisto pärjäisi rankingissa siis paljon paremmin kuin pieni. Rankingeista kiinnostuneiden kannattaa muuten lukea Arto Mustajoen blogiteksti aiheesta.

(Pieni huomautus niille, jotka jaksavat lukea tänne asti: en missään nimessä halua vähentää seemiläisen filologian opetusta, enhän tiedä aiheesta yhtään mitään. Alun liioitteleva lause oli tarkoitettu juuri – äärimmäiseksi liioitteluksi.)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *