Lisää vai vähemmän? Miksei optimi?

Monesti julkisessa keskustelussa esitetään väitteitä, joiden mukaan tätä tai tuota etuutta/rahoitusta/panostusta pitäisi lisätä, ja päättäjiltä kysytään pitäisikö työttömiä/yrityksiä/teollisuutta/koulutusta/tiedettä ja muuta tukea enemmän rahallisesti. Myös tutkijat hairahtuvat samaan yliyksinkertaistavaan keskusteluun. Yleisin vastaus tutkijoille tehtyyn kysymykseen sopivan rahoituksen määrästä on ”enemmän”.

Matematiikan näkökulmasta tällainen keskustelu tuntuisi pitävän sisällään ajatuksen, että taloudessa on vain monotonisia funktioita. Teoreettisena fyysikkona toki funktion derivaatan merkin selvittäminen on joskus mielenkiintoista, mutta useimmiten kiinnostavin kysymys on selvittää missä on optimikohta, eli missä se derivaatta on nolla. Tämä näkyy vaikkapa kvanttimittausten teoriassa, jossa suureen mittauksen tarkkuus paranee mittaukseen käytettävän koetinkentän voimakkuutta kasvattaessa, mutta lopulta itse koetinkentän aikaansaama kohina heikentää mittaustarkkuutta. Optimipistettä sanotaan ”normikvanttirajaksi” (standard quantum limit), ja sen identifioiminen 1990-luvun alussa selkeytti paljon kvanttisysteemien mittauksesta käytävää keskustelua. Itse asiassa tuo raja voidaan nykyään myös kiertää.

Noiden kahden näkökulman eroa voisi määrittää seuraavalla kuvalla:

Punainen käyrä kuvaa ajattelutapaa, jossa hyöty kasvaa aina panostuksen kasvaessa. Silloin kysymys on aina siitä, panostetaanko vaiko eikö. Sinisen käyrän taustalla on ajatus optimipanostuksesta, eli panostuksesta, jolla hyöty on parhain. Toisin kuin fysiikassa, yhteiskunnallisissa kysymyksissä ei varsinkaan tuota hyötyä pysty mittaamaan mitenkään kovin aukottomasti saati siten, että kaikki olisivat mittaustavasta samaa mieltä. Silti kysymys siitä mitkä tekijät vaikuttavat tuon optimipanostuksen suuruuteen on minusta kiinnostavampi kuin se, pitäisikö panostusta lisätä.

Otan esimerkin tuosta tutkijoiden rahoituksesta, koska se on minulle läheisin. Moni tutkimusryhmä ja yksittäinen tutkija on tuossa käyrän alkuosassa, eli panostuksen lisääminen lisää saatavaa hyötyä vaikkapa tutkimustulosten muodossa. Tiederahoituksessa on vallalla myös ajatus, että hyöty-panosfunktion kulmakerroin on joillain tutkijoilla paljon suurempi kuin toisilla, joten panostus kannattaa keskittää näihin ”huippututkijoihin”. Jopa Suomen Akatemian rahoituskriteereissä katsotaan, että rahoituksen hakijan muu rahoitus katsotaan eduksi uutta projektimyöntöä harkittaessa. Tätä mekanismia kutsutaan Matteuksen periaatteeksi (”se jolla on, sille annetaan”).

Ääritapauksessa tämän kriteerin käyttö tarkoittaisi sitä, että kaikki rahoitus kannattaisi kohdistaa yhdelle tähdelle. Yhteiskunnan näkökulmasta tämä on tietenkin aivan kökkö ajatus. Vaikka geotieteet ovat todella olennainen ala, taidetaan tarvita muunkinlaista tutkimusta. Mutta sama pätee jopa yksittäisten tutkijoiden näkökulmasta. Mitä enemmän rahoitusta, sitä enemmän joutuu käyttämään aikaansa ihmisten rekrytointiin, projektin hallinnointiin, ja erilaisten raporttien kirjoittamiseen. Tuo kaikki aika on pois projektinjohtajan omalta suoralta tutkimukselta. Jossain määrin tätä byrokraattisempaa työtä pitää tietenkin tehdä. Kiinnostava kysymys siis on, missä on optimi.

Optimirahoitusmäärä on tietenkin alakohtainen. Omalla alallani fysiikassa on selvää, että kokeelliset ryhmät tarvitsevat isomman panostuksen kuin teoreettiset. Sama pätee alojen välillä. Tätä eroa ei kuitenkaan riittävän hyvin tunnusteta: vaikkapa Euroopan Tutkimusneuvoston (ERC) rahoitusta haettaessa ei ole mikään meriitti, jos teoreetikko sanoo selviävänsä hiukan vähemmällä kuin maksimimäärä. Pikemminkin pelko on siinä, että jos myöntää selviävänsä vähemmällä, tulos on nolla, eli ei myöntöä, tyyliin ”no, jos et kerran rahaa tarvitse, niin ei sitten”.

Saman optimiajattelun soisi siirtyvän muuhunkin yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *